» Voikukkia-verkostohanke

» Vetskari

» Ovatko vanhempasi eronneet

» Kirjoituskilpailu

» Päättyneet projektit

Projektit » Vetskari » Kirjoituskilpailu

Kirjoituskilpailu

"Kun elämä on revennyt" -kirjoituskilpailu on päättynyt. Kiitämme kaikkia osallistujia!

12-18-vuotiaille suunnatussa kilpailussa oli kaksi ikäsarjaa:

1. 12-15-vuotiaille
2. 16-18-vuotiaille

12-15-vuotiaiden sarjan palkitut:

1. Palkinto 100 €

Olen yksin. Kukaan ei enää rakasta minua. Maailma vihaa minua. Isän uusi naisystävä vihaa minua. Elämäni on revennyt kahteen osaan. Toinen elämä on isän ja hänen uuden naisystävän luona. Äiti on hiljainen ja kun yritän piristää häntä, mitään ei tapahdu. Äiti istuu sohvalla kaiket päivät katsoen televisiota. Hän ei käy enää edes töissä. Hän ei syö mitään. Äidin luona on pimeää, verhot ovat kiinni ja äidin tavarat ovat edelleen muuttolaatikoissa, vaikka muutosta on jo kaksi viikkoa.
Isä on iloinen ja näyttää onnelliselta. Isän luona on valoisaa ja lämmintä. Uusi naisystävä on laittanut jo kaikki tavarat paikoilleen.  Isän elämä ja äidin elämä, sitten minä siinä välissä, jossain yksinäisyydessä. Minun on vain totuttava tähän uuteen, revenneeseen elämään.

Yksi viikko isällä, toinen viikko äidillä, aivan kuten viranomaiset olivat äidin ja isän kanssa sopineet. Kolmas viikko eron jälkeen on isällä. Kun tulen sisään omilla avaimillani kuulen iloisen naurun ja kuhertelun. Ääni on peräisin sohvalla istuvasta isästä ja uudesta naisystävästä. Se kuulostaa ihanalta, mutten tunnista sohvalla istuvaa mieshahmoa omaksi isäkseni. Tuntuu, että hän rakastaa vain uutta naisystävää. Menen suoraan omaan huoneeseeni, joka ei lainkaan tunnu omalta. Laitan tavaroita hyllyille ja vaatteita kaappiin. Sitten näen oman kuvani kokovartalopeilistä. En pidä näkemästäni. Sille täytyy tehdä jotain. Alan tehdä vatsalihasliikkeitä. Ensin viisi, sitten ainakin viisikymmentä lisää. Menen keittiöön ja juon vettä. Kuhertelu jatkuu vieläkin. En kestä en. Lähden lenkille. Ilmoitan isälle lähdöstä ja paiskaan oven kiinni perässäni. Juoksen. En tahdo muuta. Tahdon vain juosta pois tämän tuskan ja sen, ettei kukaan välitä. Olen hiestä ja pelosta kalpea. En jaksa enää juosta, mutta en saa pysähtyä.
 
Kun pääsen takaisin kotiin, isä on laittanut ruoan pöytään. Mutta en voi syödä. Menen vessaan ja punnitsen itseni. Selvä, juuri tuon takia kukaan ei minusta välitä. Viikko isällä oli yksinäinen ja täynnä vatsalihaksia ja nälkää. Isä huomasi minut vain muutaman kerran. Muun ajan hän vietti kuherrellen ja pussaillen uuden naisystävän kanssa. Naisystävä ei huomioinut minua muulla tavoin kuin irvistelemällä ja ilkeilemällä. Seison äidin ovella. En uskalla avata, sillä pelkään, että äiti istuu edelleen sohvalla. Kun vihdoin kerään voimani ja avaan oven, ei ensimmäinen näky olekaan
täydet muuttolaatikot, vaan sen sijaan kotoisa ja siisti eteinen. Heitän repun lattialle ja juoksen halaamaan äitiä, jonka ilokseni näen keittiössä valmistamassa lounasta. Halaan häntä. Tunnen, kuinka entinen äiti on palannut. Sitten äiti kertoo, että hänen ystävänsä oli ollut hänestä hyvin huolissaan ja auttanut häntä palautumaan erosta. Kiitin mielessäni tätä ihanaa ystävää. Äiti kertoo palaavansa töihin huomenna. Se on ihana uutinen. Äiti kattaa pöytää. Syömme yhdessä. Ruoka
oli hyvää, mutta sitten minulle tulee syyllinen olo. Miten saatoin syödä nyt, vaikka olin koko viime viikon syönyt pelkkää kevytjogurttia, hedelmiä ja juonut vain vettä. On pakko käydä vaa'alla. Nousen vaa'alle perhosia vatsassa kuhisten, kunnes äiti tulee sisään ja löytää minut punnitsemasta itseäni. Ovi oli jäänyt lukitsematta. Äiti saa hirveän raivokohtauksen, ja sitä seuraa pitkä puhuttelu
anoreksian vaaroista. Sitten äiti soittaa isälle ja moittii häntä huonosta huolenpidosta. Ja sanoo, että tämä juttu käsitellään oikeudessa.

Oikeussalissa on hiljaista. Tuomari aloittaa. Hän sanoo, ettei lapsia saa tuoda oikeussaliin ja joudun poistumaan oven ulkopuolelle. Kuulen kuitenkin, kuina oma äitini syyttää omaa isääni minun huonosta huolenpidosta ja sen johtamisesta anoreksiaan. Äiti saa yksinhuoltajuuden itselleen. Ja kun istunto on päättynyt, äiti juoksee ensimmäisenä ovesta ulos minun luokseni, halaa ja kuiskaa korvaani: "Tästä alkaa uusi, parempi elämä ".

”14-vuotias tyttö”

2. Palkinto 50 €

Taivaalta satoi räntää. Elämä hymyili pihalla leikkiville lapsille, mutta ei minulle. Vanhempien ero oli ensin tuntunut kamalalta, kuitenkin se oli oikeastaan hyvä asia, koska äiti ja isä olivat aivan eri maata. Ihmettelen miten he yleensä edes olivat päätyneet yhteen. Isä oli aina poissa, mökillä, töissä tai kavereidensa kanssa baarissa. Äiti taas oli aina kotona, maalasi tai luki kirjoja. Hän oli kiltti ihminen, ja huolehtivainen. Isä oli kiivas, ankara ja usein jopa vihainen. Silti he olivat löytäneet toisensa ja luvanneet ikuista rakkautta, joka ei kuitenkaan ollutkaan ikuista. Miksi minun piti oikeastaan edes syntyä tähän maailmaan? Eivät isä ja äiti minua edes halunneet. Siltä minusta ainakin tuntui. Tietenkin olin väärässä. Äiti ja isä olivat rakastaneet toisiaan vielä pitkään minun syntymäni jälkeen. Ongelmat alkoivat noin vuosi sitten. Isä oli tullut myöhään kotiin, eikä kertonut äidille, missä oli iltansa viettänyt. Äiti yritti onkia isältä tietoa, mutta eihän isä mitään kertonut. Huomasin, että isä oli vähän juonutkin, koska hänen silmänsä lumpsuivat kiinni. Äiti uhkasi avioerolla, mutta ei isä siihenkään mitään sanonut. En jaksanut jäädä kuuntelemaan äidin jäkätystä, vaan menin nukkumaan.
Aamulla äiti oli aivan normaalisti keittiössä juomassa teetä ja lukemassa päivän lehteä. Isää ei näkynyt missään, ilmeisesti hän oli häipynyt yöllä jonnekin.
– Syöhän nyt, äiti oli patistanut. Minulla ei tosin ollut nälkä, joten työnsin ruisleivän kauemmaksi ja menin eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan.
– Anteeksi se eilinen, isällä ja minulla tuli vähän riitaa, äiti paikkaili ja katsoi minua anteeksipyytävästi. Minä nyökkäsin ja painelin kouluun, kotona en kestäisi enää hetkeäkään.
Pahaksi onnekseni isä tuli minua vastaan. Hän näytti voivan huonosti ja oli kylmissään. Juoksin miehen ohi, enkä välittänyt hänen huudoistaan.

Ehdin jo luulla, että kyseessä olisi ollut vain yksi riita, mutta riidat jatkuivat päivästä toiseen. Riitaa tuli jokaisesta asiasta: ruuasta, rahasta ja isän juomisesta. Itsekin aloin jo huolestua, kun isä vietti kaiket illat baareissa kaljaa kittaamassa.
Viimeinen tikki oli ollut, kun äiti oli syyttänyt isää siitä, että minä kärsin. Isä oli suuttunut niin paljon, että oli huutanut ja paiskonut tavaroita. Äitikin oli alkanut huutaa ja oli hilkulla, etteivät he satuttaneet toisiaan. Minä en halunnut jäädä riidan keskelle, vaan juoksin pois kotoa. Pois asuinalueeltamme. Halusin pois koko maailmasta. Elämäni oli revennyt. Kumman puolella olisin? Äidin vai isän? Mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja miten minulle kävisi?

Lopulta olin kuitenkin palannut takaisin kotiin, ja äiti ja isä ottivat eron nopeasti. He eivät tavanneet, soitelleet, eivät edes lähettäneet joulukortteja toisilleen. Minusta heidän välinsä olivat niin pahasti tulehtuneet, ettei niitä voisi ikinä enää paikata. Yritin puhua äidille järkeä, mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa mitään isään liittyvää. Silloin harvoin, kuin isää tapasin, yritin saada häntä soittamaan äidille, mutta isä ei ikinä suostunut. En voinut asialle mitään, isä ja äiti tulisivat vihaamaan toisiaan. Aina.

Kerran, kun olin isäni luona, käskin häntä sopimaan riidan äidin kanssa. Isä ei kieltäytynyt, mutta väitti, ettei äiti halunnut puhua hänen kanssaan.
– Et sä voi sitä tietää, kimpaannuin isälle, muttei sanonut mitään.
– No, jos soittaisin äidillesi, isä murahti ja otti kuluneen kännykkänsä takkinsa taskusta.
– Mikäs se numero olikaan? isä kysyi, muka ohimennen. Minä hämmästyin, oliko isä poistanut äidin numeronkin? En kuitenkaan kysellyt enempää, vaan naputin numeron kapulaan.
– Hei, isä sanoi hiljaa. Kuuntelin tarkkaan, mutta en saanut äidin puheesta selvää.
– Minusta meidän pitäisi sopia tämä typerä riita, isä huokaisi. Luultavasti äitikin kannatti ajatusta, koska isä näytti huojentuneelta lopettaessaan puhelun.
– Me sovimme, että menemme ravintolaan juttelemaan ja sopimaan tämän asian, isä kertoi minulle. Hymyilin, vaikka elämäni olikin revennyt, sen pystyi paikkaamaan. Ei ehkä kokonaan, mutta osittain.

Sen päivän jälkeen, kun vanhempani sopivat riitansa, pystyin taas nauttimaan elämästä. He eivät palanneet enää yhteen, mutta pysyivät ystävinä. Katson vielä kerran ikkunasta räntäiseen ilmaan. Mikä minua estäisi menemästä leikkimään muiden lasten kanssa? Juoksen rappuset alas ja hengästyneenä huudan:
– Pääsenkö mukaan?
– Seuraavalle kierrokselle, punatukkainen poika vastaa.

"7. luokkalainen tyttö"

3. palkinto 2 leffalippua

Olin jälleen tulossa koulusta kotiin eikä olisi yhtään huvittanut mennä, kun tiesi että kummatkin vanhemmat ovat tulleet töistä kotiin, ja ovat jo kumminkin riitelemässä.

Istuin jälleen yksikseni huoneessani kuunnellen äidin ja isän riitaa. En enää todellakaan jaksaisi kuunnella sitä, kun on turhauttava olo vain istua, kun ei voi tehdä mitään riidan lopettamiseksi.
− Etkö sinäkään saa täällä aikaiseksi mitään? Äiti tuli huoneeseen yhtäkkiä huutaen. – Ihan samanlainen kuin isäsi, aina vain laiskottelemassa!
Sitten kuului vain oven paukahdus ja kaikkialla oli hiljaista. Olin vieläkin kauhusta jäykkänä. En tiennyt mitä minun olisi nyt sitten pitänyt tehdä. On ärsyttävää kun vanhemmat purkavat aina vihaansa lapsiin kun heillä itsellään menee huonosti. Hetken odotuksen jälkeen aloitin huoneeni siivoamisen ajatellen, että olisi varmasti parempi vain totella ettei joutuisi kuunnella lisää huutoa.

Koko loppu ilta meni ihan rauhallisesti kun isä vain tavalliseen tapaansa katsoi telkkaria. Äiti oli lähtenyt jonnekkin ja ei ollut vieläkään tullut takaisin. Kun menin syömään iltapalaa kuulin kun äiti tuli sisään. Hän melkein juoksi isän luo ja paiskasi paperit pöydälle.
− Haluan avioeron!

Kun kuulin lauseen, ihan kuin veitsi olisi viiltänyt mahani auki. En voinut uskoa sitä todeksi. Oliko äiti oikeasti tosissaan? Mitä sitten tapahtuu? Minne menen? Monia muitakin kysymyksiä oli mielessäni. Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että en ollut tajunnut mitä olohuoneessa oli tapahtunut. Ensimmäinen asia minkä olin tajunnut oli se, että isä paiskasi makuuhuoneen oven kiinni. Äiti istui sohvalla kädet silmillä. Menin hänen vierelleen istumaan, mutta en tiennyt mitä olisin voinut sanoa. Laskin käteni hänen olkapäälleen. Sitten äiti sanoi että se on ohi, nousi, ja meni vessaan.

Istuin siinä sitten yksinäni, ihan kuin jossain kuplassa. En vieläkään oikein uskonut sitä todeksi. En saanut koko yönä unta. Itkin koko yön, kun kaikki hyvät muistot tulivat mieleeni.

Aamulla olin kuin kävelevä haamu, enkä tajunnut mistään mitään. Kaikki istuivat pöydässä ihan hiljaa. Äiti luki sanomalehteä siemaillen samalla kuumaa kaakaota. Isä oli tietysti nukkumassa.

Mietin että pitäisikö minun vain lukittautua huoneeseeni ja lintsata tämä päivä koulusta. Ainiin, tänään on matikan koe! En ollut muistanut ollenkaan. Päätin kuitenkin mennä kouluun. En kyllä tänään jaksaisi yhtään pilkkaa mistään. Luulen, että olen kyllä vain omissa oloissani tänään. En kyllä tiedä miten kertoisin vanhempieni erosta kavereilleni, jos kerron ollenkaan. En tiedä pystynkö siihen vielä.

Koko koulupäivänä en pystynyt keskittymään ollenkaan tunneilla. En ajatellut edes vanhempiani. En tiennyt mitä ajattelin. En mitään. Ihan kuin olisin ollut jossain toisessa maailmassa. Kaikki muut elävät ympärilläni, mutta minä vain katselen muita, ja kukaan ei huomaa minua.

− Mikä sinulla on Nea? bestikseni tuli luokseni huolestuneen näköisenä. – Et ole koko päivänä hymyillyt tai tehnyt mitään muutakaan.
− Vanhempani eroavat, töksäytin katsoen häntä surullisin silmin.
− Voi ei! Olen pahoillani.
− Kyllä minä pärjään. Onhan ihmisiä ennenkin eronnut, sanoin, vaikka en ollut siitä varma itsekkään.

Sitten kello soi, ja oli taas aika mennä tunnille.Vaikka ei siitä nyt varmaan olisikaan mitään hyötyä.

Kotimatkalla askeleet tuntuivat paljon painavammilta. En olisi halunnut mennä kotiin. Olisi tehnyt mieli vain liftata ja mennä vaikka Rovaniemelle!

Kun menin kotiin, siellä ei ollut ketään. Jääkaapin ovessa oli vain lappu jossa luki:

Olen nyt muualla, niin kuin varmaan huomasitkin. En tule kotiin ennen yhdeksää. Jääkaapissa on kinkkukiusausta, voit syödä sitä.

Äiti

Jaaha, oli jopa vaivautunut kirjoittaa lapun. Ihme. Minua ei edes huvittanut syödä, joten ei tuollakaan tiedolla ollut mitään väliä. Menin vain huoneeseeni ja päätin tehdä läksyjä. Väsytti todella paljon, kun en ollut nukkunut melkein ollenkaan viime yönä. Sitten piti vielä lukea historiaa. Rupesi väsyttämään niin paljon, että tuntui siltä että kirjaimet olisivat liikkuneet historian kirjassa.

Heräsin kun kuulin keittiöstä ääniä. Olin varmaankin nukahtanut. Äiti oli keittiössä syömässä. En halunnut mennä sinne, en halunnut nähdä häntä. Kaikkialla oli ihan hiljaista, vain keittiöstä kuului ääniä. Vaivuin taas omiin ajatuksiini. Ajattelin että oliko minussa jotain vikaa? Miksi äiti ja isä eroavat? No, he riitelivät paljon, mutta silti. Eivätkö he voisi mennä avioliittoneuvojalle tai jollekin muulle ammattilaiselle, joka voisi antaa heille järkeviä neuvoja?

Sitten kuulin kun ovi avautui ja tuli kauhea alkoholin haju. Isä oli varmasti ollut koko päivän ryyppäämässä kavereidensa kanssa. Sitten äiti vain alkoi huutaa. Kuulin kiljuntaa, astia putosi maahan ja särkyi. Menin nopeasti katsomaan keittiöön. Isä löi äitiä, ja äiti yritti puolustautua. Se oli kauheaa, en tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä.

Sitten äiti huomasi minut ja sanoi että minun pitää soittaa poliisille heti. Isä oli niin humalassa, ettei edes tajunnut mitä tapahtuisi jos soittaisin poliisille.

Kuulin kun poliisiauto tuli pihallemme ja menin huoneeseeni. En halunnut nähdä kun he tulevat sisälle ja vievät isän pois. Vaikka hän ei olekaan kohdellut minua hyvin, rakastan häntä silti, onhan hän isäni. Enkä halua että en enää näkisi häntä vain äidin takia. Toivon, että kaikki nyt vain järjestyisi, ja voisin elää onnellisempaa elämää tulevaisuudessa.

"13-vuotias tyttö"

16-18-vuotiaiden sarjan palkitut:

1. palkinto 100 €

Muistan ensimmäisen viikonlopun uuden elämäni kynnyksellä. Elämäni, jota värittivät enää äiti, veli ja kaksi koiraamme. Se oli ehkä maailman pisin, ahdistavin ja turvattomin viikonloppu. Siltä se ainakin tuntui. Vanhempien ero iski poltinrautansa jo ennestään murtuneeseen mieleeni.

Muistan, kuinka pakkasin tärkeät tavarat pahvilaatikkoon sinä iltana kun lähdettiin kotoa - yritin ottaa mukaan mahdollisimman paljon, vaikka tiesin, että loput tavarat haettaisiin kyllä myöhemmin. Olin silloin - ja olen vieläkin - nuorten psykiatrisella osastolla koulunkäyntiongelmien takia - sekä vanhan tutun ahdistuksen, jota voisin melkein kutsua ystäväksi, sillä on se kuitenkin varsin pitkän matkan tarponut uskollisesti vierelläni. Kai se on jotenkin riippuvainen ihmisseurasta, ahdistus siis. Ehkä sekin pelkää olla yksin.

Loppukesästä äiti kysyi veljeltäni ja minulta, että muuttaisimmeko hänen kanssaan asumaan, jos ja kun hän eroaisi isästä. En saanut annettua mitään järkevää vastausta, jotain ympäripyöreää, mistä saattoi olettaa minun suostuneen. Se ei tuntunut kovin selvältä, varmalta asialta silloin. Sellaiselta siis, joka voisi käydä toteen. Olivathan vanhemmat aikaisemminkin puhuneet erosta ja olivat vähällä toteuttaa sen. Niin vähällä, että itkin sen erään tietyn kevään jokainen ilta ja yö, koska en sen asian - enkä monen muunkaan asian - suhteen saanut mielenrauhaa. Pelkäsin silloin ja olin huolissani. Päälakea myöten ongelmissa, koulu ei mennyt niin hyvin kuin se olisi voinut mennä kiusaamisen ja siitä minulle syntyneen koulupelon takia ja kaiken lisäksi asiat kotona eivät olleet hyvin. Lopulta asiat helpottuivat kesää myöten, vanhemmat jotenkin ihmeen kaupalla päätyivät siihen, että muuttavat yhteen, uudelle paikkakunnalle.

Ajattelin silloin sen olevan alku uudelle, ihmeelliselle elämälle. Puolivuotta se sitä olikin ja sitten palattiin vanhaan samaan malliin - riitelyyn, joka ei ollut jatkuvaa tai päivittäistä, mutta sellaista mitä tapahtui viikoittain. Sitten loppukesällä noin vuoden kuluttua noista tapahtumista äiti esitti sen kohtalokkaan kysymyksen, johon en uskaltanut vastata. Isälle ei saanut kertoa, se tuntui pahalta. Meinasin niin tajuttoman monta kertaa sanoa isälle, että äiti haluaa erota ja aikoo ottaa minut ja veljeni mukaansa. En pidä salailusta, en pidä valehtelusta ja tämä oli kaikkein pahinta. Tunsin pettäneeni isäni luottamuksen. Mieleni teki kertoa, mutta en kertonut - tällä hetkellä kadun mykkyyttäni siinä asiassa. Olisi pitänyt. Kun äiti kertoi sen lopulta isälle... alkoi päivittäinen riitely. Päivittäinen, hermoja repivä riitely. Ahdisti kuunnella sitä, enkä edes voinut kertoa juuri kenellekään asiasta. En uskaltanut ja kaiken lisäksi, minua hävetti. Mietin yhä, että jos olisin jaksanut taistella koulun kanssa, enkä antaa periksi, olisivat äiti ja isä vielä yhdessä. Perhe olisi ehjä, vaikka me kaikki olemme jollain tavalla rikki, meillä olisi silti yhä toisemme. Olisimme samassa veneessä. Turvassa. Mutta ehkä minun - tai joidenkin muiden minulta salattujen asioiden - takia perheemme ei ole enää.. no perhe, jossa on molemmat vanhemmat.

Kun muutimme äidin kanssa uuteen asuntoon, en pystynyt kolmeen kuukauteen muuton jälkeen purkamaan pahvilaatikoista tavaroitani - ja minulla on itse asiassa yhä purkamattomia pahvilaatikoita piilotettuina kaappeihin ja sängyn alle. En vain pysty koskemaan niiden sisältöön. Suurin osa kun muistuttaa siitä, kun vielä olimme ehjä perhe. Enkä uskalla kohdata sitä ikävän, ahdistuksen ja tuskan määrää, mikä kihisee niissä tavaroissa, joihin isä on viimeksi koskenut pakatessaan pelkurityttärensä tavaroita, joita tytär ei itse kyennyt pakata.

Kaksi viikkoa olin aivan turta muuton jälkeen, enkä edes kunnolla tajunnut tilanteen lopullisuutta. Olo oli enimmäkseen hankala, oli vaikea sopeutua muutokseen, sekä siihen, että nyt perheessämme oli jäseniä enää viisi, koirat mukaan luettuna. Kaksi viikkoa ehti vallita turtumus, jonka läpi en erottanut tunteitani. Mutta kun lopulta sain sisäistettyä asian, että isä ei enää asu saman katon alla kanssamme, tunsin luhistuvani. Kaikkea pahensi se, ettei isä edes ottanut yhteyttä minuun. Enkä itse tiennyt, että pyytäisinkö anteeksi vai kysyisinkö mitä kuuluu. En itse asiassa tiedä sitä vieläkään - odotan yhä isän yhteydenottoa. Olemme pari sanaa vaihtaneet silloin tällöin lähetetyissä tekstiviesteissä, mutta isä on ollut enimmäkseen niukkasanainen. Minua hän ei ole nähnyt kertaakaan eron jälkeen, mutta veljeäni on monena viikonloppuna. Edes syntymäpäivänä hän ei ottanut yhteyttä - ei onnitellut tai halunnut nähdä. Enkä tiennyt, että mitä ajattelisin. Mutta odotan yhä hänen yhteydenottoaan. Toivon, että hän joskus havahtuu oman tuskansa keskeltä ja muistaa minut. Jaksan kyllä odottaa.
 
En tiedä, että olenko selvinnyt erosta vai enkö ole. Ison osan se ainakin minusta vei mennessään. Luottamukseni rakoilee äitiäni kohtaan. Kannan syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei ole ollut mitään vaikutusta. Sisälläni asuva pikkutyttö odottaa yhä, että isi tulee jonakin päivänä takaisin äidin luokse. Vaikka luulen, että todellisuus on hieman monimuotoisempi ja sellainen, jossa ei tapahdu asioita, joita toivoisi tapahtuvan ties kuinka lujasti. Välillä ikävöin isää niin, että sattuu ja välillä taas pystyn elämään lähes normaalia elämää kokematta mitään suurempia ahdistuksia erosta - vaikka tämä on varsin tuore tapahtuma. Kenties olen pääsemässä ylös tästäkin kuopasta, löytämässä sen tien, jota kulkea kaiken tämän harmauden keskellä. Meillä ihmisillä kun loppujen lopuksi ei ole kuin tämä elämä aikaa, en aio kaikkea aikaani käyttää suremiseen - mutta ikävöidä aion tasan niin kauan kuin on ikävä. Vaikka koko elämäni, jos niikseen tulee.
 
En usko, että ero on pelkästään hyvä tai huono asia. Kun tässä asiassa on kuitenkin niin monta tekijää ja katsojaa mukana. Minusta se tuntuu huonolta päätökseltä, mutta ehkä äitini kokee sen helpotuksena. En halua syyllistää kumpaakaan vanhemmistani, vaikka vihani ja kiukkuni on kohdistunut isään ja siihen, ettei hän ole ottanut yhteyttä. Ehkä isä kokee sen surullisena meidän lasten kannalta, mutta ehkä hänkin on helpottunut päästessään eroon äidistä. Aina kaikki eivät tule toimeen toistensa kanssa. Ymmärrän sen kyllä, enkä moiti tai syytä ketään. Rakastan molempia vanhempiani huolimatta siitä, että olen vihainen ja turhautunut eron vuoksi. Rakastan heitä, vaikka en aina osaa sitä sanoa ääneen.

"16-vuotias tyttö"

2. palkinto 50 €

Kun elämä on revennyt, tuntuu että kaikki on pielessä ja mikään ei mene niin kuin haluaisi. Tuntuu että mikään ei voisi parantaa haavoja, jotka ovat syntyneet. Ei pysty ajattelemaan positiivisesti tulevaisuudesta tai mistään muustakaan. Asiat voivat kuitenkin parantua. Vaikka itselläni eivät asiat ole niin kuin haluaisin, yritän pärjätä ja toivon että tulevaisuuteni olisi valoisa. Se on kuitenkin vaikeaa. Ainakin omasta mielestäni ja uskon että monen muunkin mielestä.

Oma elämäni repesi kun vanhempani erosivat 5-6 vuotta sitten. En muista tarkkaa aikaa enää, koska olen kokenut sen jälkeen monia vastoinkäymisiä peräjälkeen. Ne ovat satuttaneet minua ja tehneet minusta haavoittuvaisen. Olen yrittänyt pärjätä elämässäni ja olen jotenkin onnistunut siinä. En kuitenkaan ole onnellinen. Tietenkin olen välillä onnellinen, mutta suurimmaksi osaksi aikaa en ole. Sitä ei paranna se että äitini on masentunut ja loput perheestäni asuvat toisessa maassa kaukana Suomesta.

Lapsena olin onnellinen. Olin koulussa, jossa oli monta hyvää kaveria, olin läheinen siskoni ja veljeni kanssa, vanhempani olivat yhdessä ja oli paljon mieluisia harrastuksia. Kaikkien elämässä on kuitenkin jotain mistä eivät pidä. Niin oli minullakin. Isäni työskenteli todella paljon ja oli koko ajan liikematkoilla. En kuitenkaan olisi vaihtanut elämääni kenenkään toisen elämään mistään hinnasta. Nyt toivoisin että voisin.

Viime vuodet ovat olleet elämäni vaikeimmat. En tiedä miten olen pärjännyt. En ole enää niin läheinen perheeni kanssa ja minulla ei ole ollut niin hyviä ystäviä joille olisi voinut puhua kaikesta. Olen muuttanut 16 vuoden ajan 13 kertaa ja vielä kolmessa maassa. Pisin aika on ollut neljä vuotta ja lyhyin pari kuukautta. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, etten uskalla tehdä mitään itselleni. Vaikka olen usein miettinyt minkälaista olisi, jos minua ei olisi, en pystyisi tekemään mitään itselleni. En halua satuttaa itseäni enempää, joten en edes uskalla tehdä mitään.
 
Nykyään pelkään niin monia asioita. Minua pelottaa että äitini tekee vielä jotain itselleen. Hän yrittikin tappaa itsensä nelisen vuotta sitten. Pelkään myös että muulle perheelleni tapahtuu jotain. Olen myös epävarmempi itsestäni kuin ennen. Olen joutunut vaihtamaan koulua monta kertaa, joten en ole enää saanut montaa hyvää ystävää ja vanhoihin kavereihin yhteys katkesi joksikin aikaa, kun muutimme. Toivon että niin ei olisi käynyt, mutta olin silloin 10, joten en oikein osannut pitää kunnolla yhteyttä vanhoihin kavereihin. Itken monena iltana sängyssä kun ajattelen kaikkia hyviä ja huonoja aikoja. Iltaisin kipu on yleensä pahin. Tuntuu että on ihan yksin ja että kukaan muu ei ymmärrä vaikka moni on kokenut saman. En haluisi kenenkään käyvän läpi sitä mitä minä kävin läpi.

En ole vieläkään selvinnyt vanhempieni erosta vaikka siitä on jo pitkä aika. En tiedä miten pystyn, mutta olen pääsemässä siitä yli, jotenkin. Siihen on kuitenkin pitkä matka, mutta uskon että saavutan sen jossain vaiheessa. Olen saanut nyt pari hyvää ystävää, joille pystyn puhumaan melkein kaikesta ja olen heidän seurassa onnellinen. Äitikään ei ole enää niin masentunut kuin ennen vaikka hän vielä vihaa isää ja on onneton. Isä on ainakin onnellinen uuden perheensä kanssa. Yritän ja haluan olla onnellinen, koska olen väsynyt olemaan surullinen ja masentunut koko ajan. Ehkä vanhempieni erosta on hyötyä. En vain pysty näkemään sitä nyt. Tiedän kuitenkin sen että, jos menen naimisiin ja saan lapsia, en halua erota, koska tiedän miltä se tuntuu. Se on ainakin tällä hetkellä ainoa positiivinen asia.

"16-vuotias tyttö"

3. palkinto 2 leffalippua

On kuin aikainen aamutuuli herättäisi minut, harhauttaen silmäni nopeasti karkaaviin hattarapilviin.

Herään, mutten kokonaisena. Olen kerrankin onnellinen.

Mietin kuinka kauan saan tuntea tämän tunteen. Ryöstääkö joku tämän minulta? Se ei olisi uutta. Kerrottuna tarinan se virtaa minussa kuin veri, joka ei koskaan lakkaa virtaamasta. Se jää vielä sen jälkeenkin elämään kun katoan. Se kirjoitettiin jo kerran paperille. Tätä paperia ei voi polttaa. Tarina kuuluu maahan, josta puhutaan raamatussa. Maahan, jossa Jeesus syntyi. Maahan, jossa hän, jota en koskaan tuntenut, syntyi. Maa, jota suuret palmut koristelevat. Ja jossa liikenne tuoksuu öljylle ja jasmiinille. Liikenne on tunkkainen, äänekäs ja saastainen. Maahan, jossa appelsiinit kuoritaan erilailla.

Kauniin kreikkalaisaikaisen ruukun tavoin perheemme tuhoutui. Ruukku muuttui hetkessä tahraisen mustaksi. Ruukku oli varastettu. Sen maalipinta kiilsi aluksi päältä, mutta se oli heikko ja hajosi. Veit minut naiselta, jota niin kovasti rakastin. Hän pelasti minut sinulta, jonka niin kovasti olisin halunnut tuntea. Mutta sinun kansalliskiihkosi, sinun typerä politiikka ja kaikki se, mitä en ymmärrä, tuhosi meidät…
 
Unohdin kielet, joita minun tulisi puhua. En nähnyt niitä aamuja kun aurinko nousee suuren sinisen meren takaa. En tuntenut niitä hetkiä kun kuuma tuuli tunkeutuu sieraimiin. Sen sijaan pakenimme. Saavuimme vihdoin maahan, jota niin kovin rakastin. Siellä tarhan tädit askartelivat minusta kauniin nuken ja ystäväni puhuivat ruotsia. Vihdoin kaikki oli lähes täydellistä. Ilman sinua ei kuitenkaan.

Sitten se tuttu tuhottiin jälleen ja pieni tyttö ei taaskaan aivan ymmärtänyt. Tyttö vain itki. Mutta jollain ihmeellisellä tavalla, hän sopeutui jälleen. Puhui vielä vähän ruotsia. Sitten näin sen maan, jossa on yksinkertaisia, rehellisiä, vakavia ja alkoholisoituneita ihmisiä.  Tuntui vieraalta. Muutuin tässä maassa tai ehkä vain kasvoin hieman. Minusta tuli luja tai ehkä kova. Täällä ollaan kovia. Sitten koitti aika jolloin minusta tuli ilkeä, katkera ja surullinen. Oikutteleva teinin alku, mutta jälleen kerran muovauduin joukkoon ja tunsin itseni tavalliseksi. Kyynel tippui kuumaa poskeani myöten. Itkin aina salaa ja vaivuin sitten syvään uneen. Tahdoin huutaa ja kadota. Viha tunkeutui jokaisesta ihohuokosestani. Mietin karkaavani, mutta rakastin sitä naista. Sitä vahvaa, hedelmällistä ja kaunista naista. Tämä on paha maa, ajattelin. Se sai minut ymmälleen. Sai minut häpeämään itseäni, ja ystävää, joka meidät pelasti siitä sodan runnomasta maasta. Ystävä toi minut kouluun. Hän kertoi vitsejä ja nauroin. Mutta naurut loppuivat lyhyeen. Poika huusi, osoitti meitä ja nauroi. Ja sen kaverikin nauroi. Häpesin, koska olin erilainen ja erivärinen kuin muut lapset. Olin liian nuori ja hauras. Ja olen vieläkin.
 
Onni kuitenkin, että sinä pelastit minut. Olit esikuvani. Olet komea ja vaikutit vahvalta. Sinulle itkin ja äidille kiukuttelin. Opetit minut elämään sinun laillasi. Tunsin olevani kaunis kun sanoit, etteivät tummat tytöt tarvitse meikkiä. Halasit useasti ja ostit papukaijan. Tunnuit olevan ylpeä minusta ja esittelit minut monelle.

Olen tien päällä, etsimässä sinua. Minun toista puolikastani.

"18-vuotias tyttö"