Tämä sivusto käyttää evästeitä käyttökokemuksesi parantamiseen. Jatkamalla hyväksyt evästeiden käytön.Hyväksy evästeet

Kun airot putoavat

Life buoy on blue background
Kymmenen vuoden takaa mieleeni vyöryi muistojen tulva. Ikään kuin hyökyaallot myrskyn silmässä.

Siinä muistojen tulvassa sekoittuvat huoli, väsymys ja tuska lapsen puolesta. Muistoissa keikkuu katkeamaton ketju neurologeja, neuropsykiatreja, lääkäreitä, hoitajia, fysioterapeutteja ja toimintaterapeutteja. Kaikki tahtovat hyvää, kaikki tahtovat auttaa. Itsellä on olo kuin makaisi mutalammikossa kuravettä nieleskellen.

Mieleeni palaavat muistot loputtomista palavereista. Ravaa, juokse, pyöri, kieri… lasta koskevat palaverit yksi siellä, toinen täällä. Päätä huimaa muistaa mitä, ketä, missä ja milloin. On sosiaalityöntekijää, on koulukuraattoria, on sairaanhoitajaa, on psykologia, on kuntouttajaa, on opinto-ohjaajaa, on erityisopettajaa. Joskus tukipalvelut ovat kuin ruotsinlaivan seisova pöytä – runsaasti kaikkea mutta onko mikään niistä oikea, joskus taas kuin nälkävuodet – ei mitään. Kaikki tahtovat hyvää, kaikki tahtovat auttaa. Mutta itsellä on syyllinen olo, kun mikään tuki ei oikeasti tunnu auttavan.

Soudin surua syvää.
Pyörin ympyrää.
Airotkin taisin välillä pudottaa.
Soudin silti aina vaan, kunnes tuli se hiljainen hetki.
Siellä myrskyn silmässä välähti kipinä.
Minun tukihenkilöni.

Löysin hänet netistä, erästä neurologista sairautta koskevalta keskustelupalstalta. Tämä tuntematon kannatteli minua tuskan keskellä. Sain korvaamattomia käytännön neuvoja ja pienen häivähdyksen toivoa.

Löysin korvan, joka kuunteli loputtomiin ja olkapään johon pystyi nojaamaan.

Löysin ihmisen, joka puolesta sanasta ymmärsi minun tuskani ja epätoivoni. Sain rohkeuden vaatia ja etsiä apua. Ymmärsin ja helpotuin etten ollutkaan ainoa ja ihan yksin. Sain uskoa siihen, että pienen pientä toivon häivääkin pitää kannatella.

Minä löysin jonkun, joka sanoi: tiedän, olen kokenut saman. Olen tässä. Keitän sinulle kupin teetä. Annan sinun itkeä. Annan sinun raivota. Annan sinun hajota. En liimaa palojasi yhteen. Olen vierellä. Neuvon sen minkä osaan, mutta ennen kaikkea kuuntelen. Ja näen, miten keräät palaset ja kokoat niistä itsesi uudenlaiseksi. Paikatuksi mutta vahvemmaksi. Sellaiseksi, joka on kokenut saman ja voi puolestaan olla itse se kipinä, jonka joku toinen tarvitsee nähdäkseen toivon. Sen valon, joka on ollut aina olemassa silloinkin, kun soutaa pimeässä ympyrää ilman airoja.

Kirjoittajat työskentelevät VOIKUKKIA- tukihenkilöprojektissa suunnittelijoina

Keräämme tietoa lastensuojelun asiakasperheiden vanhemmille suunnatusta tukihenkilötoiminnasta eri alueilla ympäri Suomen. Vastaa tähän kyselyyn, jos sinulla on ollut tukihenkilö. https://www.webropolsurveys.com/S/24698203BFDEDBA8.par

Lisätietoja: http://www.voikukkia.fi/materiaalit/tiedotus/tukihenkiloprojekti