Ettei kenenkään tarvitsisi jäädä yksin
Viime viikolla vietettiin kansainvälistä vertaistuen päivää. Monen mielessä vertaistuki on jotain mitä aikuiset välittävät toisilleen erilaisissa vaikeissa tilanteissa tai elämänmuutoksissa. Vastasyntyneen vanhemmat tukevat toisiaan ja jakavat kokemuksiaan kahvin äärellä, läheisen menettäneet saavat tukea sururyhmistä, sairastuneet hakevat tukea ja vertaisuutta verkosta ja näitä esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Harvoin kuitenkaan puhutaan lasten vertaisuudesta ja heidän tarjoamasta vertaistuesta toisilleen.
Lasten vertaistukeen liittyy jopa pelkoja, mitä jos toisen lapsen kokemus onkin jotain niin hurjaa, että se vahingoittaa toista? Miten lapsi jaksaa ottaa kantaakseen vielä muidenkin lasten murheet? Entäpä sitten salassapito?
”Se auttaa kun tietää ettei ole ainoa”.
Me Kasperissa olemme järjestäneet vanhempien eron kokeneille lapsille vertaistukeen perustuvia ryhmiä jo vuosien ajan. Näistä ryhmistä olemme oppineet, että vertaistuki on äärimmäisen toimivaa myös lasten kanssa. Lapsilla on sama tarve kuin aikuisillakin jakaa kokemuksiaan toisen kanssa kuka ymmärtää mistä sinä puhut ja heillä on myös halua auttaa toisia samassa tilanteessa olevia.
”Tuntuu mukavalta tehä toisille iloa”
”Tuntu ihan kivalta ku ties, et toiset sit iloitsee siitä (mitä tehtiin)”
Vertaisryhmässä lapset myös haastavat toisiaan ajattelemaan omaa tilannettaan monesta eri näkökulmasta. Lapset ovat siinä hyvin rehellisiä, että kun heitä jokin ihmetyttää, he kysyvät. Lapset myös kysyvät usein paljon suorempaan kuin me aikuiset ja juuri nämä kysymykset monesti auttavat lapsia miettimään omaa tilannettaan uudesta näkökulmasta. Lasten tuki toisilleen on monesti paljon osuvampaa kuin mitä me aikuiset osaamme heille tarjota.
”Oli kiva ku saa lohduttaa toisia”
Jos saisi esittää toiveen, toivoisin, että yhdenjään lapsen ei tarvitse kokea olevansa yksin. On asia mikä tahansa, löytyy aina varmasti joku kohtalotoveri jostakin. Ajattelenkin, että meidän järjestöjen tehtävä on saattaa nämä kohtalotoverit yhteen. Pyydän siis lisää lasten vertaisryhmätoimintaa kaikkialle. Pyydän lisää vaikeiden asioiden jakamista ihan arjessa. Toivon kaikille vertaistukea elämän eri käänteisiin.
Tekstissä käytetyt lainaukset ovat 7-12-vuotiaiden ryhmätoiminnassamme mukana olleiden lasten ajatuksia vertaisuudesta.
Reetta Toivonen, asiantuntija
« Edellinen kirjoitus: Perhe – tuo sanoista rakkain ja vaikein
Seuraava kirjoitus: Moikka nuoret! »