Tämä sivusto käyttää evästeitä käyttökokemuksesi parantamiseen. Jatkamalla hyväksyt evästeiden käytön.Hyväksy evästeet

Hidas vanhemmuus blogi: Ylistysoodi teille, rakkaat vertaiseni

Muutama ilta sitten erityistä tukea tarvitseva teinini hiipi luokseni, osoitti nenäänsä ja sanoi ”sattuu”. Flunssadiagnoosini osoittautui nopeasti virheelliseksi. Hetken tutkimisen sekä taskulampun valossa pinsettien avulla tonkimisen jälkeen nenäontelosta löytyi rullalle kääritty laastari. Kyllä, laastari. Teini oli tunkenut nenäänsä laastarin.

Kun tilanne oli hoidossa ja teini patistettu takaisin nukkumaan, tein kuten aina vastaavien tilanteiden jälkeen: raportoin tilanteesta läheisimmille vertaisäideille. Niille muutamalle rakkaalle, joiden suunpielet silkkaa dadaa sisältävä arkemme saa vääntymään ylöspäin. Niille samoille, joiden kanssa jaetaan erkkaperheidemme haasteet, surut, turhautumiset sekä tietenkin ilot, edistysaskeleet ja onnistumiset. “Selvisikö millaisesta tieteellisestä kokeesta tässä oli kysymys”, sieltä tirskuttiin.
Ei kyllä selvinnyt.

. . .

Erityistä tukea tarvitsevan lapsen myötä elämään tulee mahtava määrä uusia haasteita – mutta myös valtavasti hyvää. Plussalistan kärkipäässä ovat ihanat vertaiset. Ilman erityistäni en olisi koskaan tutustunut heihin.

Vertaisuuden voima on sellainen maaginen tekijä, joka raapii ylös silloin, kun omat voimavarat ovat liuenneet lomakkeiden ja hakemusten täyttämiseen, koulutaksien säätämiseen, alati vaihtuvien sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisten kanssa samojen asioiden loputtomaan selvittämiseen.

. . .

Vertaisten kanssa ei tarvitse selitellä, kaunistella, kilpailla, tuntea syyllisyyttä tai riittämättömyyttä.  Vertainen ei neuvo pitämään parisuhteesta huolta tai muistamaan kuinka tärkeää onkaan riittävä lepo tai liikkuminen tai oikeanlainen ravinto. Vertainen tietää, että jos joku vielä kerran tulee luennoimaan minulle kuinka helppoa äitienkin on treenata puolimaratonille kun vain haluaa riittävästi (”lapset juoksurattaisiin vaan mukaan!”) tai lukea proosaa (”kenellä tahansa on aikaa lukea jos vain oikeasti tahtoo!”) niin saatan potkaista neuvojaa nilkkaan.

. . .

Vertaisten kanssa viljellään mustaakin mustempaa huumoria, sellaista joka saa ulkopuoliset kiemurtelemaan vaivautuneina.

Vertaisten kanssa eletään onnen hetkissä vahvasti mukana: liikututaan kyyneliin joka kerta kun lapsi oppii uuden sanan tai viittoman tai minkä tahansa triviaalinkin uuden taidon, saa kutsun kaverisynttäreille, nukkuu kunnolla lähes koko yön, selviää kotiin sairaalareissulta pelkillä vanhempien henkisillä kolhuilla.

Vertaisilta saa oikeasti hyviä vinkkejä lapsen haasteiden kampeamiseen tai palveluviidakossa rämpimiseen. Joku on aina kuullut joltain jotain, joka on jollakin toiminut. Ja saattaisi toimia meilläkin.

Vertaisten kanssa sovitaan skumpalle lähdöstä joka kerta, kun erityisessä elämässä tapahtuu jotain ihanaa  – eikä välitetä vaikka sille skumpalle päästäänkin hyvällä tuurilla kerran vuodessa.

. . .

Jos jotain erityistä tukea tarvitsevien (ja kaikkien haasteellisissa elämäntilanteissa elävien) elämään toivon, niin ikiomia vertaisia. Ilman vertaisia erityinen arki olisi niin paljon raskaampaa, tylsempää, värittömämpää.

Ei teitä nyt ihan helppo ollut löytää, mutta nyt kun olen löytänyt, niin en päästä ikinä irti.

 

Tervetuloa löytämään uusia vertaisia Vammaisperheyhdistys Jaatinen ry:n toiminnan kautta.
Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan: www.jaatinen.info/tapahtumat-kerhot/

 

Kirjoittaja on Vammaisperheyhdistys Jaatinen ry:n työntekijä.